keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Äitienpäiväkukkia hakemassa

Miux, Riena, Isla, Riima, Pinna ja kolme tuntia Joensuuhun
matkustaneet voittokukat (kuva: Inka Räsänen)

Kun herätys alkaa soimaan kolmelta aamuyöstä, ei kyseessä voi olla kuin ulkomaanmatka tai kisareissu. Tällä kertaa kysymys oli jälkimmäisestä - lähdettiin pitkästä aikaa Jyväskylään saakka kilpailemaan! Autoon sullottiin kolmen ihmisen ja kisakamojen lisäksi viisi koiraa, joten hiukan oli tiiviit tunnelmat.  Tiedossa oli lähes vuorokauden mittainen reissu, sillä kisakoiria oli kyydissä miniykkösestä maksikolmoseen.

Ykkösten A-rata oli oikein perinteinen, virtaava ja suorapainotteinen hyppyrata. Riena kävi jo ennen rataa todella kuumana, se ei vain huutanut ja temponut, vaan se rääkyi edeltävän koiran juostessa radalla. Lähtö sujui kuitenkin yhtä hyvin kuin ennenkin ja juostiin sujuva nolla, joka riitti kevyesti voittoon!




Hypärin perusteella odottelin ihan tavallista ykkösluokan agilityrataakin, mutta toisin kävi. Olen seurannut aika pitkään ykkösluokan rataprofiileja juoksareita silmällä pitäen, ja näin vaikeaa jatkoa puomilta ei kyllä ollut osunut silmään kertaakaan (havainnollistava kuva, hyppy siis puomin puolelta). Eipähän siinä, ensimmäistä kertaa voidaan toki kokeilla juoksemista tyhjään vieraalla puomilla vieraassa paikassa, osana kisarataa :D Oikeasti harmitti vähäsen, että sattui juuri ensimmäiseksi kisa-agilityradaksi tällainen. Puomikäännöksistähän Riena ei ole vielä kuullutkaan, joten numeroiden mukaan en edes harkinnut yrittäväni, vaan tarkoitus oli juosta puomilla mahdollisimman syvälle ja ohjata 9 takaakiertona. Jalo suunnitelma, mutta putkikiellon vuoksi oltiin lopulta alastulolla samalla kohdalla ja homma vähän levisi. Osuma ei ollut hyvä, mutta osuma kuitenkin! Vastaavaa poistumista tosiaan ei olla koskaan treenattu... ja tärkeintä oli, että Rille veti itsevarmasti ihan täysii vieraallakin puomilla :)

A:lle Riena oli tulossa sen verran huonosta kulmasta ellei ohi, että korjasin sen ihan suosiolla.  Järkevin ohjausvaihtoehto olisi ollut juosta A:n toiselta puolelta ja tehdä hypylle persjättö, mutta koska vedättäen Rienan A:t ovat vielä näyttäneet turhan hurjilta (tyyppi ylittää harjan kiljuen ja osuu seuraavan kerran kontaktipinnalle...), en uskaltanut kokeilla. Ajatuskatkon seurauksena en korjatessa ottanut yhtään etumatkaa, joten eipä paljoa jakoja ollut ehtiä jatkoon tuolta puolelta ohjaten :D Keinua Riena luuli selvästi puomiksi eikä se ehtinyt liikahtaakaan ennen kuin sheltti lensi kaaressa alas. Minua haittasi mutta Rilleä ei, ja uusinta oli hieno.

Olihan se aikamoinen sirkus:



Kaikkineen kisareissu kesti 21 tuntia ja kun unta oli ehtinyt saada alle kolme tuntia edeltävänä yönä, oli kotimatkan loppuosuus aika taistelua. Kotiuduttiin yöyhden paikkeilla ja seuraavana aamuna, noin neljän tunnin nukkumisen jälkeen, esittelin kandini. Ei ole tervejärkisen hommaa tämä harrastus.

Kiitos Nooralle, Inkalle ja Marialle seurasta sekä lämppäys- ja kuvausavusta! Kisareissuissa on kyllä aina oma tunnelmansa ja vaikka seuraava maanantai olikin aivan kamala, lähtisin uudestaankin. On niin siistiä päästä kokemaan tällaisia reissuja kavereiden ja oman nelijalkaisen kisakaverin kanssa!

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Lahjakortit taitaa velvoittaa tulemaan uudemmankin kerran :)

      Poista
  2. Olipa hurja ilmalento keinulta, hui! :O Toivottavasti ei sattunut vaikka videolla näyttääkin että ei sattunut. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta sano! Onneksi laskeutuminen oli lentoon nähden melko hallittu, eikä liikkeessä tai muutenkaan ole näkynyt mitään eroa entiseen. Toki vien Rienan kuitenkin tsekattavaksi.

      Poista