tiistai 8. marraskuuta 2016

Kisaikään

Ei kommentteja:

Kaikki irtoava kirjoitusinto on suuntautunut tenttipapereihin ja muihin kouluhommiin, mutta ihan niin laiskoja ei olla oltu, kuin minkä kuvan päivitystahdista voi saada. Flunssakausi on korkattu ja koiriakin kiusasi hyvin lievät versiot silmätulehduksesta - eläinlääkäri epäili, että ovat ärtyneet hiekasta tai kivituhkasta. Oli miten oli, ollutta ja mennyttä, mutta pienen loven se treenien jatkumoon aiheutti.



Lokakuisessa lenkkeilykokoonpanossa Maili, Pinna, Sane, Adya ja Riena

Tuntuisi vähän hölmöltä kirjoittaa syvääluotavia analyysejä yli kuukausi sitten treenatuista treeneistä, joten läpileikkauksen syys-lokakuunvaihteen treeneihin tarjoaa seuraava videopätkä:


Pääasiassa Rienan kanssa ollaan keskitytty, yllätys, puomiin. Etutassukaava on saatu rikottua ja Riena tekee lähes järestään päivänselviä sijoitteluja toisen apeksin jälkeen. Niiden onnistuminen riippuu tällä hetkellä täysin siitä, millainen poistuminen on - vasemmalle kaartuva hyppy on huomattavasti oikeaa vastinpariaan helpompi, ja mutkaputki se vasta vaikea onkin. Puomin jälkeen ohjautumisessa on myös omat haasteensa. Lähtövauhti on edelleen hyvin rajoitettu, ja välissä sitä rajoitettiin vieläkin enemmän, pikkukoira kun ei halunnut uskoa olevansa pikkukoira, ja pyrki vaihtamaan neljän - neljän ja puolen laukan malliin tavoitellun viiden sijasta.



Riena tosiaan meni ja täytti jo reilu kuukausi sitten kokonaiset 18 kuukautta, yhdenäkin minun pentuni on kisaikäinen! Kisavalmiudessa on esimerkiksi A:n ja keinun mentäviä aukkoja, joten kilpakentillä meitä ei hyvällä tahdollakaan ennen kevättä tulla näkemään. Kotikisoissa uskaltauduin kuitenkin viemään Rienan mitan alle, ja miniksihän se ristittiin, kuten pitikin. Vuoden rajapyykin jälkeen se on vielä ottanut puolisen senttiä korkeutta, ja tuomarin mitta pysähtyi lukemaan 34,5 cm. Yllätyksekseni Wala-Bruin totesi Rienan kuitenkin olevan niin selkeä mini, ettei laittanut sitä kiertoon.


© Inka Räsänen

Puolitoistavuotias Riena on edelleen melkoinen tapaus. Se koittaa vieläkin roikkua hihnassaan, varastelee sukkia ja lapasiani, vihaa takkeja ja heijastinliivejä, pomppii entistä korkeammalle, jahtaa kissoja, lintuja ja oravia, kiipeää paitsi ties mitä kallionseinämiä ja puunrunkoja pitkin, myös ruokapöydille, haukkuu, riehuu ja rellestää. Monia sen äänekäs ja krhm, eloisa olemus epäilemättä ärsyttää, mutta minun käteen se sopii kuin nenä päähän. Mikään ei ole muuttunut vuodessa; Se on ihana, kamala, iloinen ja hullu, ja sen kanssa on ihan mielettömän hauskaa tehdä.

Oliko se Pidgey vai Rattata?

Onko Adya sitten ihan unohdettu? Ei tietenkään, koikkeri on päässyt parien viikkotreenien lisäksi monia kertoja puuhaamaan muutaman esteen juttuja. Se elää tällä hetkellä toivottavasti viimeistä valeraskauttaan, joten ollaan keskitytty lyhyisiin pätkiin, jotta kuvitelmapennut häviäisivät edes ajoittain sen mielestä. Muutamia kertoja ollaan tehty hyvän mielen tokohommia ihan halliolosuhteissa, kuin myös kropanhallintatemppuja olohuoneen lämmössä. Adya on nyt todella laiska lenkkeilemään, ja sitä silmin nähden inhottaa pakkanen ja viima. Eipä se ihan parhaimmillaan treeneissäkään ole, mikä toki oli sen hormonikierron tuntien odotettavissakin.