keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Case closed: pikkupentuaika

Ei kommentteja:

Riena pieni rämäpää täyttää tänään puoli vuotta! Enää se ei ole ihan pikkupentu, vaikka pieni onkin edelleen: noin 32,5-senttinen ja 4,5-kiloinen. Se on ihana, kamala, iloinen ja hullu, ja sen kanssa on ihan mielettömän hauskaa tehdä.

Turuus Turussa Turkkuses

Ei kommentteja:
Tulipahan käytyä! Rienan kasvattaja Fanny kutsui koko Bustling's A-tiimin koolle Turkuun pentujen puolivuotispäivän lähestyessä, joten kyllähän sitä aina rapiat tuhat kilometriä autossa istuu viikonlopun aikana. Koirista mukaan pääsi vain Riena, matkaseurana ja kuskina toimi Laura.

Majoituimme Fannyn luona, ja perjantaina alkaneista Rienan ja Wildan leikeistä ei meinannut loppua tulla, kun kerran pääsivät vauhtiin. Lauantaille ohjelmassa oli sisarustreffien ohella pienimuotoiset agilitytreenit ATT:n hallilla. "Treenit" olivat Riirille ensimmäiset oikeilla esteillä, ja voihan kakara kun se oli ihan huippu! 24/7-siskospaineista huolimatta se jaksoi keskittyä olennaiseen, eli leikkimiseen ja esteiden tarjoamiseen, tuiki tuntemattomassa hallissa. Näppärästi penne yhdisti siivekkeen objektin kiertämiseen ja oikea putki meni siinä missä ikeaversiokin. Pieni hullu on niin tosissaan, että veti kerran ihan katolleen putkesta syöksyessään - antaapa siis sen vielä kasvaa ja kehittää koordinaatiotaan jonkin aikaa ennen enempiä esteitä.

Hallilta mentiin metsään juoksuttamaan kakaralaumaa ja sieltä jatkettiin takaisin Fannyn luokse ja myöhemmin vielä syömään keskustaan ilman pentuja. Rienan off-nappi kaipaa hieman huoltoa, pentu ei meinannut millään malttaa lopettaa riehumista, vaikka oli jo aivan puhki siinä vaiheessa, kun Wilda järkevänä luovutti ja Ego ja Wia vielä painivat keskenään. Samoin sunnuntaina pyörähtäessä TSAU:n kisoissa kävi yliväsynyt pentu melkoisilla kierroksilla seuratessaan kahdella kentällä kiitäviä koirakoita. Häkkiin se onneksi simahti välittömästi, sekä Fannyn luona että autoon kisapaikalla. Koko pitkän kotimatkan se sitten muistuttikin lähinnä raatoa, taisi olla pienellä aika rankkaa. Ja kivaa!

Yhteiskuvat olivat lähinnä tätä tasoa...
Wia, takana Wilda, Ego, ja eräs, jota ei kiinnostanut pysähtyä
Trikkisiskokset Wia ja Riena

torstai 24. syyskuuta 2015

Kotiläksyjä

4 kommenttia:
Eilen treenattiin Iran privaattitreeneissä Kurkimäeltä tuttua teemaa, päällejuoksuja. Lisämausteena lyhyellä ratapätkällä oli vähän flippiä tai vaihtoehtoisesti vastakäännöstä. Liikkumisen suuntaa ja rytmitystä sai minulle vääntää ratakiskosta, mutta lopulta herneet löysivät toisensa ja homma alkoi sujumaan!



Tiistaina bussilla pääsi ilmaiseksi, joten seikkailtiin kymmenisen kilometrin päähän lenkille. Aikataulujen tulkinta ei ole koskaan ollut vahvuuteni, ja reissuun upposikin peräti kolme tuntia. Rienasta bussissa oli aluksi vähän jännittävää, etenkin kun se suhahti tullessaan kohdalla, mutta nopeasti pentu rentoutui ja paluumatkalla se jo esitteli kovaäänisiä mielipiteitään matkustamisen tylsyydestä. Se on aika kova tyyppi komentamaan.


Huomenna matkustetaankin sitten vähän pidemmän kaavan kautta, sillä määränpäänä on Turku ja shelttien sisarustapaaminen!

tiistai 15. syyskuuta 2015

Syksyn treenikausi käyntiin

Ei kommentteja:
Laiskan agility(ttoman)kesän jälkeen ollaan palauteltu lajia mieleen. Adya on päässyt yli valeraskaudestaan ja liikkuu ihan näppärästi, mutta samaa en voi sanoa itsestäni! Heidin treeneissä jokunen viikko sitten en osannut ohjata edes kahta valssia peräkkäin, saati sitten mitään sen haastavampaa. :D Edellisviikolla käytiin tekemässä kontaktisulkeiset ja Hennan kanssa helponsutjakka ratatreeni, joka valoi hieman uskoa siihen, ettei ihan koko tuntuma lajiin ja Adyaan ole täysin hävinnyt.

Eilisiltana käväistiin treenireissulla Kurkimäellä Kataisen Sannan silmien alla. Lähdettiin hakemaan treenattavaa ja fiilistä, ja molempia saatiinkin ihan roppakaupalla! Rata ei ollut meille mikään läpihuutojuttu, vaan niin kolme peräkkäistä päällejuoksua, flippi kuin putkien ohituksetkin pääsivät suorilta treenattavien asioiden listalle. Kuin myös se oma fysiikka..... jalat eivät liiku ja kädet huiskivat ihan miten sattuu.


Riena hengaili joukon jatkona, ja pääsi treenien päätteeksi itsekin katsastamaan Viiksi-areenan. Sitä tosin ei tippaakaan kiinnostanut tutkia vieraita mestoja, vaan se oivalsi heti, että tällaisissa paikoissa Tehdään Juttuja, kuten leikitään villisti ja juostaan vielä villimmin! Kotihalleissa pentu on opetellut odottamista ja lähtöjä, ja yllättävän hyvin se jo malttaa. Liikehäiriöt ovat sille todella vaikeita, kävelemisen kestää, mutta pikkusheltti kuumuu jo ihan lenkilläkin parista juoksuaskeleesta niin, että hyppii villisti lantioni korkeudelle ja yrittää napsia hihojani... lelulle se kyllä ampuu minusta välittämättä, voin juosta ihan eri suuntaan, ja silti fokus leluun pysyy. Pari kertaa se on nyt ollut hallissa häiriössäkin vapaana, ja keskittynyt täysillä tekemiseen (eli leikkimiseen) :)

Adyan viikko-ohjelmaan on edelleen kuulunut myös toko. Metallikapulaan siedättäminen on jo sillä tasolla, että ollaan otettu hyppyä mukaan. Herkästi vielä palauttaessa tiputtaa raville, tai vaihtoehtoisti pyrkii kiertämään koko esteen. Jäävien erottelu näyttää ihan hyvältä, istuminen on nopeutunut kivasti ja koikkeri tekee aika vähän virheitä.



lauantai 5. syyskuuta 2015

Millainen on koikkeri?

Ei kommentteja:
Tämä teksti on julkaistu alun perin 12.12.2013 vanhassa blogissani, joka ei ole enää avoin määrittelemättömälle yleisölle. (Jos jostain syystä haluaa, voi lukuoikeutta pyytää sähköpostitse.)


Olen pyörinyt kooikerhondjepiireissä rapiat kahdeksan vuotta, se tekee noin 42% elinvuosistani. Jotain kokemusperää olen siis haalinut elämäni varrella kyseisistä punavalkoturkeista, vaikka Shantin ilmaantuessa näköpiiriini syksyllä 2005 en ollut kuin vasta kummitädin uudesta koirasta iloinen pikkutyttö. Vuosi vuodelta olen kuitenkin sukeltanut aina vain syvemmin rodun syövereihin ja jo pidemmän aikaa olen halunnut kirjoittaa rodusta omasta näkövinkkelistäni.

Minulta kysytään usein, millainen koira on kooikerhondje. Aloitan aina kymmenminuuttisen tiivistetyn tietotulvan toteamalla, että näitä on todella paljon erilaisia. Jos kyseessä on tuttu, rentomielinen kyselijä, saatan aloittaa lausumalla ivallisesti näitä on moneen junaan ja osa jää asemalle. Niin kamala(n hauska)lta kuin se kuulostaakin, minusta fraasi kuvaa tätä rotua kummallisen hyvin. (Onneksi minun ei tarvitse vastata pentukyselyihin saati markkinoida pentuja.)

Ääripäiden rotu

Minusta koikkerin luonteesta on vaikeaa yleistää mitään. Jokaisesta luonteenpiirteestä tuntuu löytyvän ääritapauksia laidasta toiseen, loppujen osuessa hajanaisesti välimaastoon. Omasta mielestäni harmittavan yleinen, suurta osaa koikkereista yhdistävä piirre on kuitenkin jonkin asteinen herkkyys ja pehmeys, jopa paineistuvuus. Pehmeimpien yksilöiden kohdalla vuoden työ vaikkapa vieraisiin luottamisessa voi valua käsien läpi ensimmäisestä karjaisusta, tai näyttelykäyttäytyminen kärsiä huojuvasta pöydästä. Yksikin huono kokemus, jossa koikkeri tuntee olonsa turvattomaksi, voi jättää jälkeensä syvät arvet, joita parannellaan pitkään. Jos koikkerin päälle käy treenikentällä koira, ei ole lainkaan tavatonta, että koiran saaminen edes toimintakykyiseksi saati keskittymään innokkaasti tekemiseen on kovan työn ja pitkällisen psyykkisen kuntoutuksen takana.

Epävarmuus riivaa rotua etenkin nuorella iällä - teini-ikäiset koikkerit tuntuvat olevan epävarmoja itsestään, mikä näkyy käytöksessä kaikkea kohtaan - temperamentista riippuen epävarmuus voi näkyä jännittämisenä ja arkailuna tai päinvastoin machoiluna, muille koirille rähisemisenä ja pomotteluna. Epävarmuutta esiintyy koikkereiden kesken erityisesti niin sanottuina mörkökausina, joiden aikana nuori koira suhtautuu uusiin ja joskus tuttuihinkin asioihin varoen, toisinaan puhtaasti peläten. Olen pannut merkille, että jotkut pitävät rähjäämistä itsevarmuuden ja kovan koiran merkkinä - tässä mennään mielestäni pahemman kerran pieleen. Riitaa haastava "kova jätkä" on omien havaintojeni perusteella useimmiten itsestään epävarma koira, joka ratkaisee tilanteen höykyttämällä muita. Itsevarman koiran ei tarvitse haastaa ketään.

Tietenkin mukaan mahtuu myös kovempikalloista ja/tai rohkeampaa sakkia, joita eivät pienet vastoinkäymiset hetkauta suuntaan eikä toiseen, mutta kokemukseni mukaan nämä tapaukset ovat koikkereissa selkeä vähemmistö, eikä äärimmäisen kovaa verraten oikeasti koviin vaikkapa käyttökoiriin ole vastaani astellut. Herkkyys tai pehmeys ei tietenkään ole suoraan negatiivinen ominaisuus, ja monelle herkempi koira sopiikin luupäätä paremmin. Tiedän esimerkiksi useita koikkereita, joille riittää omistajan luoma paha vilkaisu lopettamaan sopimattoman toiminnan, oli kyseessä sitten tuolinjalan pureskelu tai rappukäytävästä kantautuville äänille haukkuminen. Hieman pehmeämmälle koiralle on helpompi saada paine ja kiellot läpi, mikä voi olla niin arjessa kuin harrastuksissakin eduksi.

Pidättyväinen laumasielu

Ihmissosiaalisuus vaihtelee yksilöittäin valtavasti. Vaikka sosiaalistamisella on merkitys, jonka tärkeyttä ei voi korostaa liikaa, on koikkereissa luonnostaan niin avoimia, pidättyväisiä, arkoja kuin aggressiivisiakin yksilöitä. Jo pennun suhtautumisesta uusiin asioihin voi päätellä paljon - on tapauksia, joista kaikki on supersiistiä ja vieraiden ihmisten luokse mennään peräpää pyörien nuolemaan naama, ja sellaisia, jotka lämpenevät uusille tilanteille ja ihmisille hitaasti, unohtamatta arkajalkoja, jollaisiin olen törmännyt vuosien saatossa ikävän useasti. Olen myös törmännyt useampaan yksilöön, joka on vanhemmiten muuttunut ylitsevuotavan avoimesta syliintunkijasta välinpitämättömäksi, jopa araksi aikuiseksi. Tyypillistä koikkeria on tässäkin suhteessa vaikea määritellä, mutta rajusti yleistäen voisi sanoa, että koikkeri on oman tuttavapiirinsä koira - tutut tervehditään tavalla, jota kuvaamaan riittävät vain superlatiivit, mutta vieraisiin ei joko kiinnitetä lainkaan huomiota tai niihin luodaan epäileviä katseita, joskus jokusen haukahduksen siivittämänä.

Toisiin koiriin reagoiminen on myös, luonnollisesti, yksilöriippuvaista. Pääsääntöisesti tunnutaan sanovan, että aikuinen uros ei tule vieraan aikuisen uroksen kanssa toimeen, eikä vastaavasti aikuinen narttu vieraan aikuisen nartun, mutta vastakkaisen sukupuolen kanssa yhteinen sävel löytyy nopeasti. Jostain syystä Facebook kuitenkin tulvii ulkomaalaisten rotutapaamisien kuvia, joissa kymmenet punavalkoiset näyttävät juoksentelevan irti sulassa sovussa. Olen myös kotimaassa nähnyt monia, monia narttuja, jotka vain ignooraavat toisensa, uroksia oikeastaan harvemmin. Oma lukunsa on myös hyvin sosiaaliset koikkerit, jotka tulevat kaikkien kanssa toimeen ja nauttivat kaikenlaisten koirien seurasta - näitäkin olen päässyt todistamaan. Toki rotuun mahtuu myös koira-aggressiivisia yksilöitä, jotka eivät kerta kaikkiaan siedä vieraita koiria.

Koikkerista laumaeläjinä olen kuullut toisistaan rajusti poikkeavia kokemuksia. Joitain yksilöitä on aikuistuttuaan jopa erotettava portein tai eri huoneisiin kotioloissa, mutta käsittääkseni suurin osa hyväksyy uuden pennun osaksi perhettään ja tulevat hyvin toimeen aikuisinakin. Uroksien kesken esiintynee enemmän välienselvittelyitä kuin narttujen, ja sekalaumoissa eripuraa ilmenee vieläkin harvemmin. Lapsiin osa sopeutuu hyvin, mutta valitettavasti aika ajoin rotuyhdistyksen kautta välitetään aikuisia koiria, jotka ovat stressaantuneet liikaa perheenlisäyksestä. Usein pennun tullessa taloon kun lapsia jo on, ongelmilta vältytään. Muiden kotielämien kanssa en ole pahemmista ongelmista kuullut, useista tutuista kissa- ja koikkeritalouksista huolimatta.

Koikkerin kuulee kaukaa

Rotumääritelmä luonnehtii kooikerhondjea "ei äänekkääksi". Henkilökohtaisesti olen tavannut paljon enemmän yksilöitä, jotka ilmaisevat olemassaolonsa hyvinkin äänekkäästi kuin niitä, jotka eivät desibelein mitattuna tee suurta numeroa itsestään. Vahtihaukku, leikkihaukku, tervehtimiskiljunta, intovikinä, malttamattomuusininä ja kaipuu-ulvonta ovat vain esimerkkejä koikkerin äärimmäisen laajasta ääniskaalasta. Jokaiseen tilanteeseen tuntuu olevan oma äänensä, jonka sävyt rotuharrastaja oppii nopeasti tunnistamaan.

Laiskanpulskea laahustaja vai todellinen tykki?

Myös energiatasoissa esiintyy vaihtelua, ja kun osa koikkereista kirmaa kiihkeinä agilitykentillä, samaan aikaan moni viettää lokoisia kotikoiran päiviä lenkin jälkeen sohvannurkkaan käpertyneinä - täysin tyytyväisinä. Väitän, että sillä, miten runsaaseen toimintaan pennun tai nuoren koiran totuttaa ja opettaa, on radikaali merkitys myöhemmän aktiiviteettien vaatimisen kannalta. En erityisemmin kannata koikkerin ottamista pelkäksi kotikoiraksi, mutta olen tavannut lukuisia yksilöitä, jotka saavat riittävästi aktiviteettia ollen mukana perheensä touhuissa ilman varsinaisia harrastuksia. Niin ikään olen nähnyt ja kuullut rodunedustajista, jotka jo muutaman aktiviteettivapaan päivän jälkeen osoittavat lisääntynyttä häiriökäyttäytymistä, kuten jokaiselle rasahdukselle louskuttamista. Minusta henkilökohtaisesti sekään ei ole ihan paras ominaisuus koirassa.

Harrastuskentillä koikkereita vilisee monessa lajissa, mutta näyttelyt lienee edelleen suosituin harrastus. Niissä ei, ikävä kyllä, ole lainkaan tavatonta nähdä tuomaria väistävää, pelkäävää tai jopa panikoivaa punavalkoista. Olen tosin laittanut merkille, että koko ajan ollaan menossa parempaan päin ja reippaita koikkereita näkyy yhä useammin - en tosin tiedä, onko harventuneilla näyttelykäynneilläni vaikutusta muodostuneeseen kuvaan. Muutama vuosi sitten kuulin erään tuomarin ohittaneen voimakkaasti väistävän koikkerin käytöksen olankohautuksella; "tämä on oikein tyypillinen koikkeri" ja paiskaten sertiruusukkeen esittäjän kouraan. Kyllä koiran kuin koiran minusta pitäisi lyhyt kopelointi kestää ahdistumatta. Etenkin, kun sitä voi harjoitella.

Agilityssä koikkerista voi saada ketterän, nopean menijän aina huipulle asti - se vain ei ole vähimmissäkään määrin taattua eikä aina kovinkaan helppoa. Ohjaajapehmeä ja muutenkin herkkä koikkeri on hyvin helppo pilata ainakin väliaikaisesti väärin koulutusmetodein, liiallisella paineella ja negatiivisuudella. Huutamisella tai voimakkailla pakotteilla harvemmin pääsee puusta pitkään, mutta positiivisin keinoin koikkerista voi saada oikein kivan agilitykoiran. Lisäksi jotkut punavalkoiset jännittävät erilaisia ympäristöjä, mikä asettaa lisää haasteita - kotihallissa hyvin toimiva koikkeri voi mennä vieraassa hallissa täysin lukkoon. Kuten kaikilla muillakin osa-alueilla, myös agilitykoikkereissa on melkoisia eroja. On todella, todella nopeita liitäjiä, jotka kiitävät täysillä juosten kärkiaikoja, ja niitä, jotka eivät edes laukkaa radalla. Jälleen, suurin osa sijoittuu ääripäiden väliin, mutta henkilökohtaisesti olen ilokseni nähnyt enemmän nopeamman kuin hitaamman pään koikkereita. Siitä en sitten tiedä, jäävätkö ne hitaammat yksilöt vain harrastustasolle eivätkä siten näy kisoissa.

Useimmat tapaamistani koikkereista motivoituvat hyvin sekä ruualla että leikillä. Toiset ovat toki ahneempia kuin toiset; siinä missä yksi odottaa kuppiinsa hanhenmaksapalleroita, toinen syö jo pelkkää riisinjyvää hamutessaan varomattoman ruokkijan sormet. Yhdestäkään koikkerista, joka ei palkkautuisi mistään ruuasta, ei ole huhua kantautunut korviini. Sen sijaan olen kuullut muutamasta tapauksesta, jotka eivät leiki ollenkaan ihmisen kanssa. Asettaisin ne kuitenkin poikkeuslokeroon, sillä vaikka saalisvietin ja taistelutahdon voimakkuudessa on eroja, valtaosa tuntuu palkkautuvan edes jonkinlaisesta leikistä, oli se sitten pallon perässä kirmaaminen tai ihmisen kanssa narulelusta taisteleminen. Täytyy myös muistaa, että leikkimistäkin voi ja kannattaakin harjoitella pennusta pitäen, sillä voi olla paljonkin tekemistä myöhemmän palkkautumisen kanssa.

Riistaviettiä esiintyy vaihtelevasti ja joitain yksilöitä käytetäänkin tiettävästi metsästyskoirina. Useimmat lähtevät liikkuvan saaliin perään, osa tullen kutsusta takaisin ja osa lyöden sievät hapsukorvansa lukkoon ja jahtaavan vaikkapa jänistä sen kadottamiseen, tai kiinnisaamiseen, saakka. Harvempi, mutta kuitenkin huomattava osa koikkereista lähtee myös riistanhajun perään. Ilman huolellista peruskoulutusta ja kovaa työtä joitain yksilöitä ei välttämättä voi pitää lainkaan vapaana metsässä. Ehdoton enemmistö tietämistäni rodun edustajista kuitenkin lenkkeilee päivittäin irti.

Hyvä, paha reaktiivisuus

Kaiken hajonnan keskellä suurinta osaa koikkereista yhdistää tarkkaavaisuus ja reagointitapa, joka on erittäin nopea ja useimmiten melko voimakas. Useimmat yksilöt ovat ainakin jonkin verran teräviä, mikä voi aiheuttaa ongelmia arjessa. Koikkerin kuuluukin olla itsenäinen ja kykenevä itsenäisiin päätöksiin, ja jos omistaja ei ole tilanteessa kartalla, koikkeri tekee päätökset itse. Positiivisessa valossa nopea reagoiminen näkyy parhaimmillaan esimerkiksi agilityssa viime hetken pelastuksena väärältä esteeltä, mutta huonon, jopa vaarallisen sävyn ominaisuus saa vaikkapa lapsen vetäistessä varoittamatta koiraa hännästä - ei liene yksi tai kaksi tapausta, jossa koikkeri on reagoinut tilanteeseen enempää miettimättä hammaskalustollaan.

Nopean reagoinnin lisäksi koikkerit elehtivät usein hiuksenhienoilla, miltei näkymättömillä eleillä, joita omistajan on opittava huomaamaan ja tulkitsemaan ymmärtääkseen koiraansa. Monesti näkee äksähtelyä, jossa koikkeri rähähtää vieraalle koiralle ilman näkyvää syytä. Hyvin todennäköisesti ennen toimintaa on ollut nähtävissä pieniä merkkejä, joita kaikki ihmiset eivätkä koirat osaa välttämättä lukea.

Silti niin rakas runoilijapoika

Vaikka tämä teksti on kokonaisuutena melko negatiivissävytteinen, on tässä rodussa se jokin, mikä pitää minua otteessaan. Koikkeri ei missään nimessä ole rotu helpoimmasta päästä, mutta ehkä juuri sen tietynlainen haasteellisuus tekeekin siitä mielenkiintoisen. Pahimmillaan koikkeri voi olla herkkä, terävä, pehmeä hermoheikko koira, joka stressaa kaikesta ja purkaa ahdistustaan aggressiolla tai muulla häiriökäyttäytymisellä. Parhaimmillaan ja oikeinymmärrettynä se voi kuitenkin olla ainutlaatuinen, elinikäinen ystävä, jonka kiintymys omaan ihmiseensä on liikuttavaa ja halu tehdä töitä ohjaajansa kanssa hakee vertaistaan. Minulla on tähän tavallaan kovin ristiriitaiseen rotuun syvä viha-rakkaussuhde, mutta omaa kieltä puhunee se, etten lopulta osaa poikkirodullisista haaveiluistani huolimatta kuvitella itselleni minkään muun rotuista koiraa. (Paitsi sheltin, näemmä.)

Suosittelenko koikkeria rodusta kyselevälle? En. Vastaukseni on, että jos haluat juuri koikkerin, ota koikkeri. Muuten suosittelen miettimään jotain muuta rotua. Mielipiteeni on ehkä turhan jyrkkä - en ole törmännyt kovinkaan moneen koikkeristiin, joka ei olisi omaan koiraansa tyytyväinen. Näillä lienee erinomainen taito kietoa omat ihmisensä tassunsa ympärille.



Tämä teksti on kirjoitettu kokonaan kokemuspohjalta ja se on siten täysin subjektiivinen. Kaikki esittämäni väitteet perustuvat siihen, mitä olen nähnyt, kuullut ja kokenut. En missään nimessä väitä, että tämä on absoluuttinen totuus; tämä on vain ja ainoastaan minun näkemykseni. Tosin, jos ihan tarkkoja ollaan, eräs ystäväni auttoi minua tarkentamaan joitain pointteja ja ystävällisesti oikoluki koko tekstin. :)