torstai 31. joulukuuta 2015

Tapaus 2015

Ei kommentteja:
Vuosikatsauksen aika! Viime vuoden ollessa harrastusköyhin ikinä, en viitsinyt  tällekään vuodelle pahemmin paineita tavoitteita asettaa. Vuosi sitten olin vanhaan blogiin rustannut seuraavasti:

"Ensi vuodelle toivon terveyttä ja sitä, että meillä on kivaa, en oikeastaan muuta. Kivaa arjessa, harrastellessa, harrastaessa ja kisatessa. Ystävämme hyppyongelma ei toivottavasti ole tullut jäädäkseen ja viitteitä sen paranemisesta on jo näkynyt ja vaikka kokonaan historiaan se ei olekaan jäänyt, yritän pysyä positiivisena asian suhteen. Kas siinäpä hyvä tavoite vuodelle 2015, positiivisempaa ajattelua."

Adya on pysynyt terveenä ja hyväkuntoisena läpi vuoden, mistä täytyy olla kiitollinen. Ja jos valeraskautta ei oteta lukuun, sanoisin, että tavoite hauskanpidosta toteutui. Niin arjessa, lomilla kuin harrastustenkin parissa; rento treenaaminen silloin kun huvittaa ja treenien skippaaminen silloin kun ei nappaa, on tehnyt oikeasti aika hyvää. Tosin ei osaamistasolle, eikä varsinkaan tuloksien suhteen. Varsinaiset valmennuksetkin rajoittuvat yksittäisiin käynteihin Kuopiossa, ja jopa viikkotreenien kohdalla on pitkä poissaololista. Toisaalta nyt etenkin loppuvuodesta pieni punavalkoinen on ollut ihan poikkeuksellisen innokkaasti tekemässä ihan mitä tahansa, oli se sitten agilitya, tokoa tai vain temppuja kotona. Ja hyppiminenhän ei ole pitkilleen tuottanut juurikaan päänvaivaa treeneissä, mistä olen toki todella iloinen.



Ensi vuonna yritetään olla aktiivisempia niin treenien (erityisesti valmennuksien!) kuin kisojenkin suhteen. Mitään varsinaisia tulostavoitteita en kuitenkaan halua asettaa - tuloksia tulee, jos on tullakseen. Jatketaan hauskanpitoa, yritetään samalla edistyä ja pysyä terveenä. Adyan alkuvuosi on vielä kysymysmerkki, mutta jossain vaiheessa olisi tarkoitus viedä se steriloitavaksi.



Muutama toimintatavoite Adyan vuoteen 2016:

- juoksu-A
- keppiosaamisen parantaminen
- tokoillaan aktiivisemmin kuin 2015 (siihen ei paljoa vaadita....)
- opetellaan myös temppuja aktiivisemmin, samoin tehdään tasapainotreeniä
- NYT se tunnari ja ruutu viimein kuntoon
- eheitä kisaratoja hyvällä fiiliksellä



Riena liittyi remmiin toukokuun lopussa, ja pienestä pörheästä on ehtinyt kasvaa liki yhdeksänkuinen sheltinalku. Pentu on opetellut yleisesti elämässä vaadittavia taitoja, minkä lisäksi ollaan luotu pohjaa tulevaisuuden harrastusuralle sosiaalistamispuuhilla ja leikkimällä siellä sun täällä. Agilitya ollaan aloiteltu maltillisesti, eikä Riena osaa vielä oikein muuta, kuin kiertää siivekkeen ja juosta lelulle suoran putken tai siivekkeiden läpi. Juokseminen suoraan vilkuilematta jalkojani on ollut liikkeestä riehaantuvalle sheltille isohko vaatimus, mutta haluan sen pystyvän siihen, ennen kuin tehdään juurikaan muuta.




Ensi vuoden agendaan kuuluu luonnollisesti Rienan luustokuvaukset. Niiden salliessa tarkoitus on jatkaa alkeisagilitya, keskittyä irtoamiseen, opetella ohjauksia, aloitella keppi- ja kontaktiprojekteja ja mitä nyt nuoren agilitykoiran kanssa kuuluukaan tehdä. Kisaikä täyttyisi syys- ja lokakuun taitteessa, mutta tarkoitus ei ole kisata vielä ensi vuonna. Joihinkin epävirallisuuksiin voitaisiin varmaankin osallistua, ainakin putkiralliin.

Rienan tavoitteita 2016:

- järkevöityä edes vähäsen, hukkaamatta kuitenkaan luovaa hulluuttaan
- opetella haukkumaan vähän vähemmän arjessa (ammun varmaan itseäni jalkaan kirjaamalla tämän julkisesti)
- oppia ohittamaan myös remmiräyhääjät hiljaa
- oppia kepit
- oppia joitain tokojuttuja, ainakin perusasento, seuraaminen ja nouto
- oppia monta uutta temppua ja parantaa kropanhallintaa
- pitää tuo asenne!



Vuonna 2016 Anniina tavoittelee:

- opinnoissa edistymistä
- kunnonkohotusta
- oman liikkumisen parantamista
- paremmaksi ohjaajaksi tulemista
- positiivisuustavoitteen työstämisen jatkamista
- blogin päivittämistä hiukan useammin, heh

Tänäkin vuonna saatiin nauttia paljon ystävien seurasta niin treenien, lenkkien kuin yhteisten reissujenkin muodossa, ja uuden rodun myötä ollaan saatu tutustua jälleen uusiin ihmisiin. Kiitos kaikille, jotka olitte mukana rakentamassa meidän tapaus viittätoista :) Erityiskiitokset kuuluvat Iitulle ja Heidille, joilta ollaan saatu tänä vuonna todella paljon ideoita, vinkkejä ja (treeni)seuraa. Kiitos ihanat!

Yhteisesti toivon kaikille meille terveyttä ja onnellisuutta. Sitä samaa myös teille; onnistumisen iloa ja ikimuistoisia hetkiä vuodelle 2016!

Viimeisiä kuvia vuodelta 2015, uudenvuodenaaton maastolenkki Binjan kanssa.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Marraskuu pikakelauksella

Ei kommentteja:

On ollut reissua, on ollut tenttejä, on ollut muitakin koulutehtäviä, töitäkin. Tästä huolimatta kohtuullisen kiireiseen marraskuuhun mahdutettiin melkoisen monta käyntiä Pärnävaaralla.

Reissuni aikana Adya vietti laatuaikaa vanhempieni luona nauttien keskipisteen roolista, ja Riena puolestaan sai ikioman leikkikaverin suoraan kotiovelle toimitettuna, kun Inka ja sukulaissheltit asettautuivat majailemaan hetkeksi kotiini. Riena ja Riima olivat kuulemma leikkineet jokseenkin taukoamatta, ja pienen trikin mielestä olisin varmaan voinut viipyä matkallani pidempäänkin. Ainakin siitä päätellen, ettei hölmö pentu meinannut edes tunnistaa minua huiman viiden päivän eron jälkeen... Pieniä jäyniä se oli toki keksinyt Inkan päänmenoksi, mutta siinä se hoitajansa sylissä rutisteltavana oli saapuessani, eli kovin pahoja traumoja ei näyttänyt aiheuttaneen. :D


Adya on tehnyt pienimuotoisia täsmätreenejä useamman kerran viikossa syynin painottuessa erityisesti kontakti- ja keppipuolelle. Tällä hetkellä esimerkiksi keinun suoritus on mallia ilmalento, joten viikonlopun kotikisat jätettiin tällä kertaa muiden heiniksi. Parit ryhmätreenitkin ollaan käyty juoksemassa, ja Aap on jostain syystä käynyt viimeisimpinä kertoina todella kuumana, mikä on osin positiivista ja osin ei niinkään - vauhti on tosi jees, mutta suoritusvarmuus esimerkiksi juuri kepeillä näyttää kärsineen. Viime viikolla treenattiin alla näkyvää rataa, oli tosi kivaa! Alku etäohjauksena toimi näppärästi, takaakiertoon 9 irtoaminen oli huikeaa, puomilta loppuun meni aika nappiin, ja ainoa varsinainen sudenkuoppa oli 14-15, johon yritettiin taiteilla flippiä. Edelleen niiin vaikea! Ilman vauhtia linjat hipovat täydellisyyttä, mutta parinkin esteen takaa otettuna homma leviää täysin. Japanilaisellakin kokeiltiin, se toimi ihan hyvin, muttei lainkaan niin kuin flippi.


Rata: Heidi Utriainen

Eräiden aamutreenien etäily, ainoa toisto:




Viime viikolla Adya käväisi silmäpeilissä saaden jälleen puhtaat paperit. Samaan aikaan sen kaikki pennut kävivät virallisissa terveystutkimuksissa: polvet kaikilla 0/0 ja silmät terveet, kyynärien ja lonkkien osalta lausuntoja vielä osin odotellaan, mutta lonkissa kaikilla on kuvanneen eläinlääkärin mukaan löysyyttä ja valitettavasti Baialle tuomioksi liitosta tuli niiden osalta D/D.


Riena on käynyt noin kerran viikkossa opettelemassa alkeisagilitya, ja etenkin etenemisen suhteen tirriäinen on edistynyt varsin kivasti. Edelleen se tarjoaa siivekkeenkiertoa joka välissä, huutaa vimmatusti, mutta yllättävän hyvin se kaikesta häröilystään huolimatta kykenee keskittymään! Mutkaputki tosin osoittautui yllättävän vaikeaksi: aluksi pentu meni monta kertaa nurin ja juoksenteli päin putken seiniä... naksuttimen avulla aivotoimintaa saatiin vähän vilkkaammaksi, ja nyt näyttäisi Rii tajunneen, miten sieltä putkesta pääsee helpoiten ulos.

Kamera on ollut ulkoiluvuorossa vain lumien aikaan, joten näppärästi syntyy illuusio, että Joensuussa on talvi. Totuus on toinen.

Riirisen kahdeksankuiskuva. 33,5 cm ja 4,7 kg.

Minun. <3

torstai 26. marraskuuta 2015

Ensiesiintyminen

Ei kommentteja:
© Tiina P.

Muitakin kuulumisia on päivittämättä, mutta aloitetaan tuoreimmasta! Käväisimme (kyllä, noin 15 tunnin reissua voi kutsua käväisyksi) lauantaina mainiossa seurassa Jyväskylän KV-näyttelyssä, jossa Riena näyttäytyi ensimmäisen kerran tuomarisedälle ja näyttely-yleisölle. Torstaisten ex tempore -näyttelytreenien jälkeen kyseenalaistin järkevyyteni lähtiessäni koko reissuun, mutta kehässä käytös ei onneksi ollut ihan niin katastrofaalista, kuin treenit olivat lupailleet.

Paavo Mattila arvosteli shelttipennut, joita pyörähti kehässä yhdeksän, eli saman verran kuin koikkereita oli koko näyttelyssä. Viiden narttupennun joukossa Riena esiintyi toisena, mikä tarkoitti koko luokan liikkuessa Wilda-siskon perässä kipittämistä. Kuten arvata saattoi, eihän nämä kahelisiskokset nätisti ravanneet, vaan Riena rynni haukkuen kohti Wildaa ja Wilda puolestaan yritti vaihtaa menosuuntaa. :D Vielä pahempi oli kilpailuluokan show, kun viereisessä kehässä koirat alkoivat juosta.

Yksilöarvostelussa Riiri oli kuitenkin melko asiallinen! Pöydällä se oli aika nätisti, liikkeissä esitteli ajoittain muutakin kuin ryntäilyä ja pomppimista ja seisoa pönötti pieniä hetkiä lähes paikallaan. Yllätyksekseni Mattila juoksutti huligaanilapsen ensimmäiselle sijalle, osoitti kunniapalkinnon ja lopulta poistuimme kehästä VSP-pentu -ruusukkeen kanssa. Ohhoh! ROP-pennuksi kruunattiin Rienan komea seuralainen, Wii.

ROP-pentu Amor'jade Keep On Rockin' "Wii" &
VSP-pentu Bustling's Attitude To Die For "Riena"

Riena ja Rienan ensimmäiset palkinnot. Ja karvakyttyrät.
Ylläolevat kuvat © Laura Pitkänen.

"Kaunis, hyvin rakentunut pentu, jolla hyvät mittasuhteet. Kaunisilmeinen pää. Hyvät korvat. Kaunis kaula, erittäin hyvä runko. Erittäin hyvin kulmautunut takaa. Lupaava karva. Liikkuu sivusta erittäin hyvin. Etuliikkeet voisivat olla paremmat. Miellyttävä käytös."
PEK1 KP VSP-pentu

Heh, tuomarilla oli oltava pitkä pinna ja hyvä huumorintaju, kun kirjoitutti viimeisen lauseen. Yhteensä shelttejä oli vaatimattomat 119, eli näyttelypäivä ei loppunut ihan heti pentukehän jälkeen... Esittelin norjalaistuomarille pari sievää merlenarttua, Rienan Meela-tädin ja Kuje-serkun, kiitos vain Lauralle ja Hannalle luottamuksesta! Ehdin myös moikkaamaan Adyan Beea-pentua, joka pyörähti koikkerikehässä EH:n arvoisesti.

Lauantaissa oli ihan riittävästi näyttelytunnelmaa tämän vuoden tarpeiksi, vaikka ihan kiva olikin pyöriä vaihteeksi shelttikehällä ja toki tuttuihin törmääminen on aina kivaa. Riena oli tavalleen uskollisesti hyvin reipas näyttelypaikalla, eipä haitannut ahtaus, kuulutukset tai mikään muukaan. Hieno pieni elohiiri!

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Seitsenkuinen

2 kommenttia:
Riena on ehtinyt täyttää seitsemän kuukautta ja tässä kuussa onkin suunnitelmissa uusi aluevaltaus; näyttelykehien korkkaus. Pentuluokka debytoidaan Jyväskylän kv:ssa parin viikon päästä, ja pomppivaisella otuksella ei ole mitään tietoa, miten rinkiä juostaan nätisti saati seistään paikallaan paria sekuntia pidempään. Voisi olla aihetta esitellä sille edes näyttelyhihna. Adyan olisi muuten voinut viedä samalla vaivalla näytille, mutta viiden kuukauden sääntö juoksuista ei pettänyt tälläkään kertaa; koikkerin tukka on tällä hetkellä likimain olematon.

Pentu pääsi ACE:n kisareissulle lämppääjäassistentiksi, ja käyttäytyi kisapaikalla yllättävän fiksusti! Se tykkää tosiaan haukkua ohitettaville koirille, ellen ota sitä hyvissä ajoin kontaktiin, mutta Kuopiossa vastaavaa käytöstä ei ilmennyt. Hallissa se oli vain radanrakennuksen aikana, eikä ihmeempiä elämöinyt, ellei pientä kuumumista Carma-idolin leikkiessä lasketa. Mittauksessakin se oli varsin kiltisti, ja lukemaksi Vitikaisen Tiia sai 33,7 cm. Sanoisin, ettei tulos ole ainakaan alakanttiin.


Maanantaina käytiin Heidin ja Kallan kanssa puuhailemassa pentuagilitya. Tehtiin muutama toisto maassa olevaa rengasta namialustalle naksutellen, se meni näppärästi. Lisäksi tehtiin tähänastisista pisintä treeniä: siivekkeenkiertoja ja suoraa putkea peräjälkeen. Ihan täyteen mittaan ei putkea uskallettu laittaa ja siivekkeetkin aseteltiin melkoisen lähelle, joten mistään irtoamisesta ei kyllä voida puhua:


Kas, pallokäden vaihto auttoi :D Rienan kanssa olisi varmaan syytä alkaa treenata enemmänkin, sillä sen energialevelit tuntuvat vain kasvavan sitä myötä, kun ikää tulee lisää. Pitää ehkä aktivoitua tokon suhteen. Olen viime päivät yrittänyt lukea kiinteistöoikeuden tenttiin kotona, ja se on ollut hieman haastavaa, kun eräs riiviöeläin yrittää pureskella vuoroin Maakaarta ja vuoroin minua.

Pennu onnistuu näyttämään kuvissa niin söpöltä ja niiiin viattomalta.
© Heidi U.

Kallan retuutettavana, © Heidi U.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Kisamietteitä

Ei kommentteja:
Käytiin ACElla kisailemassa kolme Jan Egil Eiden rataa. Rataprofiilit olivat melko haastavia, mutta varsin kivoja ja ihan tehtävissäkin. Tuloksilla ei tälläkään kertaa juhlittu, ja ensimmäisen radan jälkeen olin jo luovuttamassa kisojen suhteen, mutta kolmannesta sentään jäi pieni kipinä kisata lisää. Tällä kertaa ei tullut pyydettyä ketään kuvaamaan, joten on tyytyminen puisevaan ajatuksenvirtaan.

Medit alkoivat hyppyradalla, jolla Adya tuntui todella tahmealta, ja oli kuulemma hyppinytkin melkoisen huonosti. Käännökset valuivat, ja jossain persjätössä Adya kuuleman mukaan ohjautui estelinjan väärälle puolelle; itsehän en tätä huomannut, vaan luulin, että tehtiin puhdas rata. Ei siis vieläkään hyppynollaa, huoh. :D

B-radalla oli heti alussa puomi, jolle sain kivasti hiukan hetsattua Adyaa, ja annoin sen likimain varastaa lähdöstä. Muutenkin virittelin sitä huomattavasti enemmän ennen omaa vuoroa, ja koikkeri tuntuikin kulkevan edellisrataa paremmin. Yksi törkeän ruma, valunut kalasteluvalssi sinne mahtui, mutta nollalla maaliin ja sijoitus 6./33. Mainittava on, että tein onnistuneen pakkovalssin keskellä rataa, edistystä! Se on jostain syystä meille edelleen jotenkin vaikea ohjauskuvio ihan treeneissäkin.

A-rata tuntui tutustumisessa vaikeimmalta, mutta toteutus oli päivän paras! Adya kulki viimeisellä vedolla ehdottomasti parhaiten, ja tekeminen tuntui hyvältä. Onnistunut persjättö pituudelle on ihan mainitsemisen arvoinen asia, olen ollut melkoisen arka tekemään niitä ylipäänsä. Toinen persjättö radan loppupuolella ei mennyt ihan niin nappiin Adyan ohittaessa esteen, joten tulos hyl. Tästä jäi kuitenkin hyvä fiilis! Kontakteiden kriteereistä luisuttiin tosin ihan urakalla, keinulta ja A:lta vapautin itse liian aikaisin, mutta puomin pysähtyminen sentään oli hyvä. ...siihen asti, kunnes koikkeri päätti vapauttaa itsensä kehuista. Heh.


Adyan kisavire jäi mietityttämään, ja pohdittiinkin Marin kanssa pitkälti läpi kotimatkan koikkereiden sielunelämää ja sitä, kuinka herkkiä ainakin nuo meidän yksilöt ovat reagoimaan paitsi tilanteisiin, myös ihmisen käyttäytymiseen ja tunnetiloihin. Adya on kulkenut viime viikkotreeneissä todella hyvin, se on ollut suorastaan aika vallaton, irtoillut vähän minne sattuu ja keksinyt ihan omia juttuja, kuten mutkaputken suorittamista kahteen otteeseen täysin omasta aloitteestaan. Treeneissä se tulee lähtöön säpäkästi, odottaa lihakset jännittyneenä vapautusta ja lähtee täysiä tekemään hommia. Kisoissa lämmittely-/virittelyrutiinit ovat lähes samanlaiset, mutta radalle siirtyessä Adyalla on aivan erilainen tunnetila, välillä sitä on vaikea saada edes istumaan lähtöön. Tämän vuoden kisoissa olen seuruuttanut sen irti lähtöviivalle, ja se on ehkäpä ollut toimivin kokeilluista keinoista; siten sen ainakin saa istumaan heti.

Jännitin näitä kisoja jostain syystä todella paljon, ja etenkin hyppyradan rataantutustumisessa olin aluksi ihan hukassa, ennen rataa en edes leikittänyt Adyaa ja sen vire jäikin melko matalaksi, ja liikkuminen tuntui hitaalta. Toista rataa jännitin jo paljon vähemmän, ja kolmatta kaikista vähiten. Jännä juttu, että vauhtikin rata radalta parani? Jäin miettimään, että jospa kiltti koikkeri kokee tehtäväkseen rauhoitella hieman hermostuneesti käyttäytyvää ohjaajaa, ja siksi se on niin erilainen ja selkeästi matalemmassa vireessä kisatilanteessa. Lisäksi käytännössä kokonaan treeneissä pois jäänyt ponnistuspaikan arpominen palaa kuvioihin edelleen jossain määrin kisatessa, sekin linkittynee jännityksen tuomaan epävarmuuteen.

Jotain tarvitsisi siis edelleen tehdä omalle pääkopalle. Jos jännitän, on se aivan sama, kuinka rentoa ja innostunutta esitän; tuo koira lukee tunnetilaani kuin avointa kirjaa. Mielikuva- ja rentoutusharjoituksia on kokeiltu, ehkä pitäisi seuraavaksi tutustua psyykkiseen valmentautumiseen keskittyvään kirjallisuuteen. Tai sitten vain kisata lisää; nämä olivat tälle vuodelle neljännet kisat. Kyllä, neljännet, ja nyt on marraskuu. Aikaisemmin juuri kisatauolta palaaminen on ollut kaikista pahinta ja jännittäminen lieventynyt starttien myötä, ja meillähän ei juuri muuta olekaan ollut, kuin erimittaisia kisataukoja pitkin vuotta. Asenteessakin on korjaamisen varaa; ei me osata sitä ja tätä, toivottavasti radalla ei ole ainakaan sellaista kohtaa, liikkuukohan se koira nyt vai ei, hyppääköhän se nyt kamalan huonosti jne. Tarvitaan siis roimasti itseluottamusta sekä ohjaajalle että koiralle. Totuushan on se, että kyllä Adya osaa. Se osaa ne asiat, jotka olen sille opettanut, kunhan ohjaan kunnolla.

Kylläpä menikin vakavaksi. Kaikesta huolimatta, Adya teki töitä varsin kuuliaisesti, tuli todella hyvin ohjauksiin, antoi anteeksi omia sähläyksiäni, irtosi hyvin ja viimeinen rata oli oikeasti aika sujuva, sellainen hyvin virtaava ilman ihmeempiä turauksia. Se kuulemma olikin näyttänyt helpolta ja siistiltä. :) Kokonaisuudessaan kaikki radat olivat myös eheitä, eikä mitään totaalisen kaoottisia viisinkertaisia hyllyjä. (Eikä Adya oikeasti ole HIDAS, kulkee se yli 4 m/s, ja olen varma, että se nauttii myös kisaamisesta. Sen mielestä on siistiä päästä tekemään aksaa, vaikka ehkä pitääkin rauhoitella hermoheikkoa kartturia. Sen silmät kiiluvat onnesta, kun se repii ja riuhtoo palkkaleluaan radan jälkeen, ja kuulee olevansa huikean pätevä. Se ei ole nopein, eikä sen tarvitsekaan olla. Olisi kuitenkin kiva, jos sen saisi menemään samalla tavalla kuin treeneissä; täydellisen vapautuneesti, intopiukeana ja sopivasti räkä poskella. Sama pätee itseeni.)

Töitä riittää, mutta hei, haasteethan on tehty voitettavaksi!

Ja niin, onhan se silti maailman paras Adya.

torstai 29. lokakuuta 2015

Kuumuva koikkeri ja sen kuriton kaveri

2 kommenttia:

Radiohiljaisuuden aikana ollaan treenattu, sairasteltu, paranneltu venähtänyttä etureittä ja toivuttu kahdesta viimeksi mainitusta. Lisäksi Adya kävi tiistaina fysioterapeutilla perushuollossa, eikä ihmeempiä kireyksiä löytynyt. Joitain kouluhommiakin on tullut puuhailtua, kuin myös ärsyynnyttyä kattoremontin aiheuttamasta metelistä. Koirat eivät juurikaan ole noteeranneet pauketta, enemmän niitä on ihmetyttänyt erinäiset kattoelementit ja tuntemattomat rakennusmiehet pihapiirissä.

Viime viikon alussa vietettiin treeni-iltaa Kurkimäellä. Adya veti miltei ennenkuulumattomat kierrokset hallissa haukkuvista treenikavereistaan; tuli kaikilta kontakteilta useamman kerran läpi, hakeutui ihan itsekseen takaakiertoihin noin joka toiselle esteelle, esitteli Sannalle totaalisen keppijumin ja muuta sellaista pientä. Toisella setillä osattiin sentään joitain juttuja, mutta eipä paljoa luottoa kisakunnolle näistä treeneistä tippunut. Noh, kisataanpa silti Kuopiossa lauantaina.



ProPerroa seuraavat viikkotreenit sen sijaan menivät aika kivasti! Palattiin edelliskisojen C-radan keppihärdelliin, ja saatiin se sujumaan päällejuoksulla ensiyrittämällä. Myös leikaten Adya näytti nyt osaavan, kun vain rytmitin oikein ja koikkeri muisti pitää ajatuksensa mukana. Ei se siis ihan täysin olekaan unohtanut avokulman aloituksia, huh. Eilisissä viikkotreeneissä koikkeri ei ihan pysynyt lapasessa, ei niistä treeneistä sitten sen enempää.


Pentueläimestä on tullut ihan mahdoton! En tiedä, onko sillä uhmaikä vai joko se teineilee, mutta perin ärsyttäväksi ja röyhkeäksi se on heittäytynyt. Se kiipeilee keittiön pöydällä, tuoleilla, hamuaa syötäväkseen mitä irti saa ja jos ei löydä syötävää, rikkoo asioita (esim. lehdet, laskut, oman hihnansa, valopannan...), syö keittoa suoraan lautaseltani kun hetkeksi käännän katseeni, juo kuralätäköstä niin pitkään kuin huvittaa, vetää hihnassa, haukkuu rähiseville koirille, syöksähtelee kohti viittäkymppiä ajavia autoja... Argh! Toisaalta se on myös luopunut vastaantulevista ihmisistä ja koirista irtiollessaan esimerkillisesti, oppinut pitämään noutokapulaa ja onhan se hillittömän söpö tunkiessaan syliin nukkumaan, kun yritän lukea tenttiin.

Riena on päässyt myös kolmatta kertaa pentuaksaamaan, ja taktiikkaa vaihtamalla hypyille irtoaminenkin saatiin pelittämään. Paljon töitä itsenäisessä etenemisessä tulee varmasti olemaan, mutta hitsi vie, onpa kivaa kouluttaa ihan puhtaalta pöydältä tuota pirpanaa!


tiistai 13. lokakuuta 2015

Läppäri sanoi poks

Ei kommentteja:
...niin. Ihan ilman varoitusta näyttö pimeni, hurina vaihtui hiljaisuuteen ja kaikki merkkivalot sammuivat. Sain ensihätiin isältäni vanhan Fujitsun lainaan, ja tämä on hiiiiidas.

Käytiin kotikisoissa juoksemassa kolme rataa. Kisatauko ehti venyä taas liki kolmen kuukauden mittaiseksi, ja ensimmäinen rata meni säätämiseksi. Rata oli helppo, mutta hyllytettiin Adyan irrotessa väärälle hypylle. Sitä ennen olin jo ehtinyt unohtaa kahdesti, missä minun piti olla. B-radalla ajatus ja ohjaus pysyivät kasassa, ja tehtiin ihan sujuva nolla. C-rata oli meille vaikea, ei osattu takaaleikkausta avokulman kepeille, Adya ei osannut hypätä okseria ja ohitettiin joku hyppy, hyl siitäkin. Oli kuitenkin ihan kivaa kisailla pitkästä aikaa, ja viimeistä rataa lukuunottamatta koikkeri liikkui aika kivasti! Vähän se kuitenkin arpoi suorilla, okserilla varsinkin. Nollarata on videolla:


Rienakin pääsi esteille ensimmäistä kertaa omalla hallilla, kun kokoonnuttiin perjantaina pienellä pentuporukalla treenailemaan. Lapsikoira oli taitava! Erityisen pätevää oli olla välittämättä kentällä leikkivistä vieraista lapsista, se ei tainnut oikeasti edes havaita niitä. Putkeen Riiri karkasi aina kun silmä vältti ja pyynnöstäkin meni sinne pätevästi, tarjosi jokaista matkalle sattunutta siivekettä ja yllätti minut lähtemällä leikkimään vieraiden kanssa. Kaksien siivekkeiden läpi juoksemisessa on vähän työnsarkaa tulevaisuudelle, sillä pikkusheltti on ihan kiinni liikkeessäni; se juoksi siivekkeiden välistä minun luokseni komentamaan, eikä suinkaan suoraan palkalle. Shelttien tyyppivika, they say.

Kuvankäsittely ei tahdo luonnistua näillä välineillä, joten tyytyminen on pimeisiin puhelinkuviin. Hnnngh.

Lokakuista aamua ei paljoa paremmin voi aloittaa, kuin
reippailemalla hallille klo 7.15! Oli muuten hyvät treenit.

Pimentyvinä iltoina turvaudutaan Lidlin valoihin.
Opiskelijabudjetti kiittää.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Case closed: pikkupentuaika

Ei kommentteja:

Riena pieni rämäpää täyttää tänään puoli vuotta! Enää se ei ole ihan pikkupentu, vaikka pieni onkin edelleen: noin 32,5-senttinen ja 4,5-kiloinen. Se on ihana, kamala, iloinen ja hullu, ja sen kanssa on ihan mielettömän hauskaa tehdä.

Turuus Turussa Turkkuses

Ei kommentteja:
Tulipahan käytyä! Rienan kasvattaja Fanny kutsui koko Bustling's A-tiimin koolle Turkuun pentujen puolivuotispäivän lähestyessä, joten kyllähän sitä aina rapiat tuhat kilometriä autossa istuu viikonlopun aikana. Koirista mukaan pääsi vain Riena, matkaseurana ja kuskina toimi Laura.

Majoituimme Fannyn luona, ja perjantaina alkaneista Rienan ja Wildan leikeistä ei meinannut loppua tulla, kun kerran pääsivät vauhtiin. Lauantaille ohjelmassa oli sisarustreffien ohella pienimuotoiset agilitytreenit ATT:n hallilla. "Treenit" olivat Riirille ensimmäiset oikeilla esteillä, ja voihan kakara kun se oli ihan huippu! 24/7-siskospaineista huolimatta se jaksoi keskittyä olennaiseen, eli leikkimiseen ja esteiden tarjoamiseen, tuiki tuntemattomassa hallissa. Näppärästi penne yhdisti siivekkeen objektin kiertämiseen ja oikea putki meni siinä missä ikeaversiokin. Pieni hullu on niin tosissaan, että veti kerran ihan katolleen putkesta syöksyessään - antaapa siis sen vielä kasvaa ja kehittää koordinaatiotaan jonkin aikaa ennen enempiä esteitä.

Hallilta mentiin metsään juoksuttamaan kakaralaumaa ja sieltä jatkettiin takaisin Fannyn luokse ja myöhemmin vielä syömään keskustaan ilman pentuja. Rienan off-nappi kaipaa hieman huoltoa, pentu ei meinannut millään malttaa lopettaa riehumista, vaikka oli jo aivan puhki siinä vaiheessa, kun Wilda järkevänä luovutti ja Ego ja Wia vielä painivat keskenään. Samoin sunnuntaina pyörähtäessä TSAU:n kisoissa kävi yliväsynyt pentu melkoisilla kierroksilla seuratessaan kahdella kentällä kiitäviä koirakoita. Häkkiin se onneksi simahti välittömästi, sekä Fannyn luona että autoon kisapaikalla. Koko pitkän kotimatkan se sitten muistuttikin lähinnä raatoa, taisi olla pienellä aika rankkaa. Ja kivaa!

Yhteiskuvat olivat lähinnä tätä tasoa...
Wia, takana Wilda, Ego, ja eräs, jota ei kiinnostanut pysähtyä
Trikkisiskokset Wia ja Riena

torstai 24. syyskuuta 2015

Kotiläksyjä

4 kommenttia:
Eilen treenattiin Iran privaattitreeneissä Kurkimäeltä tuttua teemaa, päällejuoksuja. Lisämausteena lyhyellä ratapätkällä oli vähän flippiä tai vaihtoehtoisesti vastakäännöstä. Liikkumisen suuntaa ja rytmitystä sai minulle vääntää ratakiskosta, mutta lopulta herneet löysivät toisensa ja homma alkoi sujumaan!



Tiistaina bussilla pääsi ilmaiseksi, joten seikkailtiin kymmenisen kilometrin päähän lenkille. Aikataulujen tulkinta ei ole koskaan ollut vahvuuteni, ja reissuun upposikin peräti kolme tuntia. Rienasta bussissa oli aluksi vähän jännittävää, etenkin kun se suhahti tullessaan kohdalla, mutta nopeasti pentu rentoutui ja paluumatkalla se jo esitteli kovaäänisiä mielipiteitään matkustamisen tylsyydestä. Se on aika kova tyyppi komentamaan.


Huomenna matkustetaankin sitten vähän pidemmän kaavan kautta, sillä määränpäänä on Turku ja shelttien sisarustapaaminen!

tiistai 15. syyskuuta 2015

Syksyn treenikausi käyntiin

Ei kommentteja:
Laiskan agility(ttoman)kesän jälkeen ollaan palauteltu lajia mieleen. Adya on päässyt yli valeraskaudestaan ja liikkuu ihan näppärästi, mutta samaa en voi sanoa itsestäni! Heidin treeneissä jokunen viikko sitten en osannut ohjata edes kahta valssia peräkkäin, saati sitten mitään sen haastavampaa. :D Edellisviikolla käytiin tekemässä kontaktisulkeiset ja Hennan kanssa helponsutjakka ratatreeni, joka valoi hieman uskoa siihen, ettei ihan koko tuntuma lajiin ja Adyaan ole täysin hävinnyt.

Eilisiltana käväistiin treenireissulla Kurkimäellä Kataisen Sannan silmien alla. Lähdettiin hakemaan treenattavaa ja fiilistä, ja molempia saatiinkin ihan roppakaupalla! Rata ei ollut meille mikään läpihuutojuttu, vaan niin kolme peräkkäistä päällejuoksua, flippi kuin putkien ohituksetkin pääsivät suorilta treenattavien asioiden listalle. Kuin myös se oma fysiikka..... jalat eivät liiku ja kädet huiskivat ihan miten sattuu.


Riena hengaili joukon jatkona, ja pääsi treenien päätteeksi itsekin katsastamaan Viiksi-areenan. Sitä tosin ei tippaakaan kiinnostanut tutkia vieraita mestoja, vaan se oivalsi heti, että tällaisissa paikoissa Tehdään Juttuja, kuten leikitään villisti ja juostaan vielä villimmin! Kotihalleissa pentu on opetellut odottamista ja lähtöjä, ja yllättävän hyvin se jo malttaa. Liikehäiriöt ovat sille todella vaikeita, kävelemisen kestää, mutta pikkusheltti kuumuu jo ihan lenkilläkin parista juoksuaskeleesta niin, että hyppii villisti lantioni korkeudelle ja yrittää napsia hihojani... lelulle se kyllä ampuu minusta välittämättä, voin juosta ihan eri suuntaan, ja silti fokus leluun pysyy. Pari kertaa se on nyt ollut hallissa häiriössäkin vapaana, ja keskittynyt täysillä tekemiseen (eli leikkimiseen) :)

Adyan viikko-ohjelmaan on edelleen kuulunut myös toko. Metallikapulaan siedättäminen on jo sillä tasolla, että ollaan otettu hyppyä mukaan. Herkästi vielä palauttaessa tiputtaa raville, tai vaihtoehtoisti pyrkii kiertämään koko esteen. Jäävien erottelu näyttää ihan hyvältä, istuminen on nopeutunut kivasti ja koikkeri tekee aika vähän virheitä.



lauantai 5. syyskuuta 2015

Millainen on koikkeri?

Ei kommentteja:
Tämä teksti on julkaistu alun perin 12.12.2013 vanhassa blogissani, joka ei ole enää avoin määrittelemättömälle yleisölle. (Jos jostain syystä haluaa, voi lukuoikeutta pyytää sähköpostitse.)


Olen pyörinyt kooikerhondjepiireissä rapiat kahdeksan vuotta, se tekee noin 42% elinvuosistani. Jotain kokemusperää olen siis haalinut elämäni varrella kyseisistä punavalkoturkeista, vaikka Shantin ilmaantuessa näköpiiriini syksyllä 2005 en ollut kuin vasta kummitädin uudesta koirasta iloinen pikkutyttö. Vuosi vuodelta olen kuitenkin sukeltanut aina vain syvemmin rodun syövereihin ja jo pidemmän aikaa olen halunnut kirjoittaa rodusta omasta näkövinkkelistäni.

Minulta kysytään usein, millainen koira on kooikerhondje. Aloitan aina kymmenminuuttisen tiivistetyn tietotulvan toteamalla, että näitä on todella paljon erilaisia. Jos kyseessä on tuttu, rentomielinen kyselijä, saatan aloittaa lausumalla ivallisesti näitä on moneen junaan ja osa jää asemalle. Niin kamala(n hauska)lta kuin se kuulostaakin, minusta fraasi kuvaa tätä rotua kummallisen hyvin. (Onneksi minun ei tarvitse vastata pentukyselyihin saati markkinoida pentuja.)

Ääripäiden rotu

Minusta koikkerin luonteesta on vaikeaa yleistää mitään. Jokaisesta luonteenpiirteestä tuntuu löytyvän ääritapauksia laidasta toiseen, loppujen osuessa hajanaisesti välimaastoon. Omasta mielestäni harmittavan yleinen, suurta osaa koikkereista yhdistävä piirre on kuitenkin jonkin asteinen herkkyys ja pehmeys, jopa paineistuvuus. Pehmeimpien yksilöiden kohdalla vuoden työ vaikkapa vieraisiin luottamisessa voi valua käsien läpi ensimmäisestä karjaisusta, tai näyttelykäyttäytyminen kärsiä huojuvasta pöydästä. Yksikin huono kokemus, jossa koikkeri tuntee olonsa turvattomaksi, voi jättää jälkeensä syvät arvet, joita parannellaan pitkään. Jos koikkerin päälle käy treenikentällä koira, ei ole lainkaan tavatonta, että koiran saaminen edes toimintakykyiseksi saati keskittymään innokkaasti tekemiseen on kovan työn ja pitkällisen psyykkisen kuntoutuksen takana.

Epävarmuus riivaa rotua etenkin nuorella iällä - teini-ikäiset koikkerit tuntuvat olevan epävarmoja itsestään, mikä näkyy käytöksessä kaikkea kohtaan - temperamentista riippuen epävarmuus voi näkyä jännittämisenä ja arkailuna tai päinvastoin machoiluna, muille koirille rähisemisenä ja pomotteluna. Epävarmuutta esiintyy koikkereiden kesken erityisesti niin sanottuina mörkökausina, joiden aikana nuori koira suhtautuu uusiin ja joskus tuttuihinkin asioihin varoen, toisinaan puhtaasti peläten. Olen pannut merkille, että jotkut pitävät rähjäämistä itsevarmuuden ja kovan koiran merkkinä - tässä mennään mielestäni pahemman kerran pieleen. Riitaa haastava "kova jätkä" on omien havaintojeni perusteella useimmiten itsestään epävarma koira, joka ratkaisee tilanteen höykyttämällä muita. Itsevarman koiran ei tarvitse haastaa ketään.

Tietenkin mukaan mahtuu myös kovempikalloista ja/tai rohkeampaa sakkia, joita eivät pienet vastoinkäymiset hetkauta suuntaan eikä toiseen, mutta kokemukseni mukaan nämä tapaukset ovat koikkereissa selkeä vähemmistö, eikä äärimmäisen kovaa verraten oikeasti koviin vaikkapa käyttökoiriin ole vastaani astellut. Herkkyys tai pehmeys ei tietenkään ole suoraan negatiivinen ominaisuus, ja monelle herkempi koira sopiikin luupäätä paremmin. Tiedän esimerkiksi useita koikkereita, joille riittää omistajan luoma paha vilkaisu lopettamaan sopimattoman toiminnan, oli kyseessä sitten tuolinjalan pureskelu tai rappukäytävästä kantautuville äänille haukkuminen. Hieman pehmeämmälle koiralle on helpompi saada paine ja kiellot läpi, mikä voi olla niin arjessa kuin harrastuksissakin eduksi.

Pidättyväinen laumasielu

Ihmissosiaalisuus vaihtelee yksilöittäin valtavasti. Vaikka sosiaalistamisella on merkitys, jonka tärkeyttä ei voi korostaa liikaa, on koikkereissa luonnostaan niin avoimia, pidättyväisiä, arkoja kuin aggressiivisiakin yksilöitä. Jo pennun suhtautumisesta uusiin asioihin voi päätellä paljon - on tapauksia, joista kaikki on supersiistiä ja vieraiden ihmisten luokse mennään peräpää pyörien nuolemaan naama, ja sellaisia, jotka lämpenevät uusille tilanteille ja ihmisille hitaasti, unohtamatta arkajalkoja, jollaisiin olen törmännyt vuosien saatossa ikävän useasti. Olen myös törmännyt useampaan yksilöön, joka on vanhemmiten muuttunut ylitsevuotavan avoimesta syliintunkijasta välinpitämättömäksi, jopa araksi aikuiseksi. Tyypillistä koikkeria on tässäkin suhteessa vaikea määritellä, mutta rajusti yleistäen voisi sanoa, että koikkeri on oman tuttavapiirinsä koira - tutut tervehditään tavalla, jota kuvaamaan riittävät vain superlatiivit, mutta vieraisiin ei joko kiinnitetä lainkaan huomiota tai niihin luodaan epäileviä katseita, joskus jokusen haukahduksen siivittämänä.

Toisiin koiriin reagoiminen on myös, luonnollisesti, yksilöriippuvaista. Pääsääntöisesti tunnutaan sanovan, että aikuinen uros ei tule vieraan aikuisen uroksen kanssa toimeen, eikä vastaavasti aikuinen narttu vieraan aikuisen nartun, mutta vastakkaisen sukupuolen kanssa yhteinen sävel löytyy nopeasti. Jostain syystä Facebook kuitenkin tulvii ulkomaalaisten rotutapaamisien kuvia, joissa kymmenet punavalkoiset näyttävät juoksentelevan irti sulassa sovussa. Olen myös kotimaassa nähnyt monia, monia narttuja, jotka vain ignooraavat toisensa, uroksia oikeastaan harvemmin. Oma lukunsa on myös hyvin sosiaaliset koikkerit, jotka tulevat kaikkien kanssa toimeen ja nauttivat kaikenlaisten koirien seurasta - näitäkin olen päässyt todistamaan. Toki rotuun mahtuu myös koira-aggressiivisia yksilöitä, jotka eivät kerta kaikkiaan siedä vieraita koiria.

Koikkerista laumaeläjinä olen kuullut toisistaan rajusti poikkeavia kokemuksia. Joitain yksilöitä on aikuistuttuaan jopa erotettava portein tai eri huoneisiin kotioloissa, mutta käsittääkseni suurin osa hyväksyy uuden pennun osaksi perhettään ja tulevat hyvin toimeen aikuisinakin. Uroksien kesken esiintynee enemmän välienselvittelyitä kuin narttujen, ja sekalaumoissa eripuraa ilmenee vieläkin harvemmin. Lapsiin osa sopeutuu hyvin, mutta valitettavasti aika ajoin rotuyhdistyksen kautta välitetään aikuisia koiria, jotka ovat stressaantuneet liikaa perheenlisäyksestä. Usein pennun tullessa taloon kun lapsia jo on, ongelmilta vältytään. Muiden kotielämien kanssa en ole pahemmista ongelmista kuullut, useista tutuista kissa- ja koikkeritalouksista huolimatta.

Koikkerin kuulee kaukaa

Rotumääritelmä luonnehtii kooikerhondjea "ei äänekkääksi". Henkilökohtaisesti olen tavannut paljon enemmän yksilöitä, jotka ilmaisevat olemassaolonsa hyvinkin äänekkäästi kuin niitä, jotka eivät desibelein mitattuna tee suurta numeroa itsestään. Vahtihaukku, leikkihaukku, tervehtimiskiljunta, intovikinä, malttamattomuusininä ja kaipuu-ulvonta ovat vain esimerkkejä koikkerin äärimmäisen laajasta ääniskaalasta. Jokaiseen tilanteeseen tuntuu olevan oma äänensä, jonka sävyt rotuharrastaja oppii nopeasti tunnistamaan.

Laiskanpulskea laahustaja vai todellinen tykki?

Myös energiatasoissa esiintyy vaihtelua, ja kun osa koikkereista kirmaa kiihkeinä agilitykentillä, samaan aikaan moni viettää lokoisia kotikoiran päiviä lenkin jälkeen sohvannurkkaan käpertyneinä - täysin tyytyväisinä. Väitän, että sillä, miten runsaaseen toimintaan pennun tai nuoren koiran totuttaa ja opettaa, on radikaali merkitys myöhemmän aktiiviteettien vaatimisen kannalta. En erityisemmin kannata koikkerin ottamista pelkäksi kotikoiraksi, mutta olen tavannut lukuisia yksilöitä, jotka saavat riittävästi aktiviteettia ollen mukana perheensä touhuissa ilman varsinaisia harrastuksia. Niin ikään olen nähnyt ja kuullut rodunedustajista, jotka jo muutaman aktiviteettivapaan päivän jälkeen osoittavat lisääntynyttä häiriökäyttäytymistä, kuten jokaiselle rasahdukselle louskuttamista. Minusta henkilökohtaisesti sekään ei ole ihan paras ominaisuus koirassa.

Harrastuskentillä koikkereita vilisee monessa lajissa, mutta näyttelyt lienee edelleen suosituin harrastus. Niissä ei, ikävä kyllä, ole lainkaan tavatonta nähdä tuomaria väistävää, pelkäävää tai jopa panikoivaa punavalkoista. Olen tosin laittanut merkille, että koko ajan ollaan menossa parempaan päin ja reippaita koikkereita näkyy yhä useammin - en tosin tiedä, onko harventuneilla näyttelykäynneilläni vaikutusta muodostuneeseen kuvaan. Muutama vuosi sitten kuulin erään tuomarin ohittaneen voimakkaasti väistävän koikkerin käytöksen olankohautuksella; "tämä on oikein tyypillinen koikkeri" ja paiskaten sertiruusukkeen esittäjän kouraan. Kyllä koiran kuin koiran minusta pitäisi lyhyt kopelointi kestää ahdistumatta. Etenkin, kun sitä voi harjoitella.

Agilityssä koikkerista voi saada ketterän, nopean menijän aina huipulle asti - se vain ei ole vähimmissäkään määrin taattua eikä aina kovinkaan helppoa. Ohjaajapehmeä ja muutenkin herkkä koikkeri on hyvin helppo pilata ainakin väliaikaisesti väärin koulutusmetodein, liiallisella paineella ja negatiivisuudella. Huutamisella tai voimakkailla pakotteilla harvemmin pääsee puusta pitkään, mutta positiivisin keinoin koikkerista voi saada oikein kivan agilitykoiran. Lisäksi jotkut punavalkoiset jännittävät erilaisia ympäristöjä, mikä asettaa lisää haasteita - kotihallissa hyvin toimiva koikkeri voi mennä vieraassa hallissa täysin lukkoon. Kuten kaikilla muillakin osa-alueilla, myös agilitykoikkereissa on melkoisia eroja. On todella, todella nopeita liitäjiä, jotka kiitävät täysillä juosten kärkiaikoja, ja niitä, jotka eivät edes laukkaa radalla. Jälleen, suurin osa sijoittuu ääripäiden väliin, mutta henkilökohtaisesti olen ilokseni nähnyt enemmän nopeamman kuin hitaamman pään koikkereita. Siitä en sitten tiedä, jäävätkö ne hitaammat yksilöt vain harrastustasolle eivätkä siten näy kisoissa.

Useimmat tapaamistani koikkereista motivoituvat hyvin sekä ruualla että leikillä. Toiset ovat toki ahneempia kuin toiset; siinä missä yksi odottaa kuppiinsa hanhenmaksapalleroita, toinen syö jo pelkkää riisinjyvää hamutessaan varomattoman ruokkijan sormet. Yhdestäkään koikkerista, joka ei palkkautuisi mistään ruuasta, ei ole huhua kantautunut korviini. Sen sijaan olen kuullut muutamasta tapauksesta, jotka eivät leiki ollenkaan ihmisen kanssa. Asettaisin ne kuitenkin poikkeuslokeroon, sillä vaikka saalisvietin ja taistelutahdon voimakkuudessa on eroja, valtaosa tuntuu palkkautuvan edes jonkinlaisesta leikistä, oli se sitten pallon perässä kirmaaminen tai ihmisen kanssa narulelusta taisteleminen. Täytyy myös muistaa, että leikkimistäkin voi ja kannattaakin harjoitella pennusta pitäen, sillä voi olla paljonkin tekemistä myöhemmän palkkautumisen kanssa.

Riistaviettiä esiintyy vaihtelevasti ja joitain yksilöitä käytetäänkin tiettävästi metsästyskoirina. Useimmat lähtevät liikkuvan saaliin perään, osa tullen kutsusta takaisin ja osa lyöden sievät hapsukorvansa lukkoon ja jahtaavan vaikkapa jänistä sen kadottamiseen, tai kiinnisaamiseen, saakka. Harvempi, mutta kuitenkin huomattava osa koikkereista lähtee myös riistanhajun perään. Ilman huolellista peruskoulutusta ja kovaa työtä joitain yksilöitä ei välttämättä voi pitää lainkaan vapaana metsässä. Ehdoton enemmistö tietämistäni rodun edustajista kuitenkin lenkkeilee päivittäin irti.

Hyvä, paha reaktiivisuus

Kaiken hajonnan keskellä suurinta osaa koikkereista yhdistää tarkkaavaisuus ja reagointitapa, joka on erittäin nopea ja useimmiten melko voimakas. Useimmat yksilöt ovat ainakin jonkin verran teräviä, mikä voi aiheuttaa ongelmia arjessa. Koikkerin kuuluukin olla itsenäinen ja kykenevä itsenäisiin päätöksiin, ja jos omistaja ei ole tilanteessa kartalla, koikkeri tekee päätökset itse. Positiivisessa valossa nopea reagoiminen näkyy parhaimmillaan esimerkiksi agilityssa viime hetken pelastuksena väärältä esteeltä, mutta huonon, jopa vaarallisen sävyn ominaisuus saa vaikkapa lapsen vetäistessä varoittamatta koiraa hännästä - ei liene yksi tai kaksi tapausta, jossa koikkeri on reagoinut tilanteeseen enempää miettimättä hammaskalustollaan.

Nopean reagoinnin lisäksi koikkerit elehtivät usein hiuksenhienoilla, miltei näkymättömillä eleillä, joita omistajan on opittava huomaamaan ja tulkitsemaan ymmärtääkseen koiraansa. Monesti näkee äksähtelyä, jossa koikkeri rähähtää vieraalle koiralle ilman näkyvää syytä. Hyvin todennäköisesti ennen toimintaa on ollut nähtävissä pieniä merkkejä, joita kaikki ihmiset eivätkä koirat osaa välttämättä lukea.

Silti niin rakas runoilijapoika

Vaikka tämä teksti on kokonaisuutena melko negatiivissävytteinen, on tässä rodussa se jokin, mikä pitää minua otteessaan. Koikkeri ei missään nimessä ole rotu helpoimmasta päästä, mutta ehkä juuri sen tietynlainen haasteellisuus tekeekin siitä mielenkiintoisen. Pahimmillaan koikkeri voi olla herkkä, terävä, pehmeä hermoheikko koira, joka stressaa kaikesta ja purkaa ahdistustaan aggressiolla tai muulla häiriökäyttäytymisellä. Parhaimmillaan ja oikeinymmärrettynä se voi kuitenkin olla ainutlaatuinen, elinikäinen ystävä, jonka kiintymys omaan ihmiseensä on liikuttavaa ja halu tehdä töitä ohjaajansa kanssa hakee vertaistaan. Minulla on tähän tavallaan kovin ristiriitaiseen rotuun syvä viha-rakkaussuhde, mutta omaa kieltä puhunee se, etten lopulta osaa poikkirodullisista haaveiluistani huolimatta kuvitella itselleni minkään muun rotuista koiraa. (Paitsi sheltin, näemmä.)

Suosittelenko koikkeria rodusta kyselevälle? En. Vastaukseni on, että jos haluat juuri koikkerin, ota koikkeri. Muuten suosittelen miettimään jotain muuta rotua. Mielipiteeni on ehkä turhan jyrkkä - en ole törmännyt kovinkaan moneen koikkeristiin, joka ei olisi omaan koiraansa tyytyväinen. Näillä lienee erinomainen taito kietoa omat ihmisensä tassunsa ympärille.



Tämä teksti on kirjoitettu kokonaan kokemuspohjalta ja se on siten täysin subjektiivinen. Kaikki esittämäni väitteet perustuvat siihen, mitä olen nähnyt, kuullut ja kokenut. En missään nimessä väitä, että tämä on absoluuttinen totuus; tämä on vain ja ainoastaan minun näkemykseni. Tosin, jos ihan tarkkoja ollaan, eräs ystäväni auttoi minua tarkentamaan joitain pointteja ja ystävällisesti oikoluki koko tekstin. :)